Juttelin viime viikolla kaverin kanssa. Hän asuu VVO:n vuokratalossa, ja voivotteli vuokran suuruutta. Pisti vähän pahakseen, kun sanoin, että harkitsemme muuttoa, mutta kun asuntojen myyntiajat on niin pitkiä. Vähän hävetti tuollainen äkkiseltään kerskuminen, mutta piti tarkentaa heti perään, että ei meidän perheellä ole varaa asua vuokralla.

Köyhällä ei ole varaa halpaan. Päädyimme omistusasumiseen kerrostalossa, kun näytti siltä, että nyt olisi duunia molemmilla. Viisi vuotta on oltu pankin kanssa naimissa, keskenään kaksi ja puoli vuotta. Neliöt riittää esikoiselle, ja vielä riittäisi seuraavallekin, mutta työpisteen kanssa teettää ongelmia. Samaten mummo ja pappa Kajaanista majoittuvat kolottavine selkineen olohuoneen lattialla patjoilla, kun sattuvat käymään (ja kyllähän ne käy, kun on tuo ensimmäinen lapsenlapsi).

Vuokramarkkinoilla nämä neliöt maksaisivat nykyään saman verran tai enemmän kuin mitä nyt kuussa lyhennämme – jos lasketaan pois tuo toissakesäinen linjasaneeraus ja sen lainaosuuden lyhentäminen vastikkeessa. Asuntomme sijainti on hyvä, varsinkin kun pätkätyöläinen ei tiedä varmasti, mille puolelle kaupunkia kvartaalikausittain aamuisin kiirehditään. Työmatka taittuu sujuvasti pyörällä tai bussilla. Ja jos töitä ei ole, on lähistöllä runsaasti kotiäidin vaalimia aarteita: leikkipuistoja. Ostopäätös oli myös turvasuunnitelma tulevaisuudelle: jos vaikka pitäisi kouluttautua uudelleen toiselle alalle (meidän perheen uravalinnat ei tainneet mennä ihan nappiin valitsemiemme alojen yleisen työllisyyden ja yt-ilmoituksien määrästä päätellen), on 1/4 maksettu omistusasunto olisi aika hyvä turvaverkko opiskelijalle – tai kahdelle.

Oulun vuokrataso on ollut matala tai kohtuullinen ainakin tähän asti. Kaupungin oma vuokratarjonta on pitänyt vapaat markkinat aisoissa, jos niin voi sanoa. Kuitenkin hinnat ovat nousussa. Kysyntä ylittää tarjonnan, ja joka vuosi elokuussa vapailla markkinoilla tarkastellaan kaupunkiin muuttavien maksukykyä. Tai ei edes tarkastella, vaan uusi oululainen, opiskelija, joutuu ottamaan opintolainaa päästäkseen aloittamaan opintonsa jos PSOAS onkin täynnä. Samaan aikaan Toppilassa räjäytellään lahoja siiloja, jotta lopulta päästään rakentamaan uutta, laadukasta loft-asumista. Salmen tuntumassa uusia omistajiaan odottaa ja odottaa 300.000 euron kaksiot. Tällä hetkellä (13.10.2012) netin asuntovälityssivuilta etsiessä kanta-Oulun alueelta löytyy 718 kerrostalo-omistusasuntoa (kaksio tai kolmio, uudistuotantona). Vapaita vuokra-asuntoja, joiden vuokra on maksimissaan 550 euroa, samassa huonekoossa löytyy vuokravälityssivuilta 41 kpl. Näistä yksi (1 kpl) on kolmio. Eipä siinä, ruotsalaiset ovat keksineet miten omistusasuminen saadaan pitkällä tähtäimellä vuokra-asumista edullisemmaksi. Tosin tällä menolla voidaan tulla näkemään ruotsalaiskerjäläisiä Romaniassa. Tai Suomen valtio lainaa Ruotsin pankeille, joka on tietysti monen mielestä paljon sallitumpaa kuin kreikkalaisille lainan takaaminen, kun hurrit on kuitenkin enemmän meidän näköisiä.

YLE:n vaalikoneessa oli kohtalaisen provosoiva kysymys; ”Minkä seuraavista sijoittaisit mieluiten oman kotisi välittömään läheisyyteen? Valitse yksi vaihtoehto:

– asunnottomien yömaja
– huumeruiskujen vaihtopiste
– turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus
– ongelmanuorten hoitokoti
– päihtyneiden katkaisuasema”

Vastasin vaalikoneeseen, että kaikki käy minulle, mutta logistisesti ajateltuna asunnottomien yömajan. Meidän lähiö on aika lähellä keskustaa, ja melkein päivittäin ohitankin sillanalusen, jossa selkeästi joku pitää majaa. Ruiskuja saa vaihdettua lähiöapteekissa, turvapaikanhakijoita ja myönteisen päätöksen Heikinharjun vastaanottokeskuksesta saaneita asuu tuossa toisella puolen katua VVO:n asunnoissa (aika leimaavaa!) ja katkaisu- ja vieroitushoito on keskitetty Kontinkankaalle terveyspalvelukompleksiin. Ongelmanuorista en ole ihan varma, mitä tässä kysymyksessä heillä tarkoitettiin tai mitä haettiin.

Ensi keskiviikkona 17.10. vietetään Asunnottomien yötä. Kyllä, Suomessa ja meillä Oulussa on asunnottomia henkilöitä. Vuoden 2011 lopussa Suomessa oli noin 7 570 yksinäistä asunnotonta ja 420 perhettä. Samassa tasossa, noin 8 000 asunnotonta, on oltu vuodesta 2003. Oulussa asunnottomia oli viime vuonna n. 40 henkeä. Asunnottomuus on usein seurausta muista elämäntilanteista; pitkäaikaissairaudesta, päihdeongelmista (Kenttätiellä tuossa kilometrin päässä on muuten tilapäisasuntola päihdeongelmaisille asunnottomille); avioerosta, työttömyydestä tai työkyvyttömyydestä, ja ennen kaikkea näiden syiden kasautumisesta. Asunnottomien yönä meillä Vasemmiston kopilla Rotuaarin vaalikylässä jaetaan leipää ja makkaraa klo 20 – 22. Siltikin, vaikka asunnottomilla ei olekaan osoitetta, johon äänioikeusilmoitus postitetaan.

Tänään Kalevassa tentattiin lyhyesti kuntavaaliehdokkaita yksinasujien asemasta ja sen kohentamisesta. Pääsin sanomaan sanaseni, mutta aihe kirvoittaa kyllä ajatuksia pitemmänkin pätkän. ”Sinkkujen ääni ei kuntavaaleissa kuulu”, toteaa jutun otsikko.

Yksinasuminen on yleisin asumismuoto, ja tulevaisuudessa yksinasuminen yhä vain yleistyy, kertovat asiantuntijat. Jo nyt kaikista asuntokunnista 41 prosenttia on yksin asuvien. Johtuuko se siitä, että suurissa ikäluokissa pariskunnat eroavat tai leskeytyvät, vai että ihmiset eivät pariudu kuin aiemmin? Liittyykö työn perässä muuttaminen yksinasumiseen? Entä opiskelijoiden toimeentulon parantuminen, ovatko solukämpät historiaa? Keski-ikäiset yksinasujat ovat yhteiskunnan työhevosia, joiden verotuloilla kustannetaan muiden väestöryhmien palveluja. Yksinasuminen on suhteessa kalliimpaa, kyllä. Yksinasujan ruokaostokset tulevat kalliimmiksi. Kaiken kaikkiaan yksinasujat ovat kirjava joukko eri taustaisia ihmisiä, joita on vaikea hahmottaa samaan ryhmään kuuluviksi, sillä he kuuluvat jo johonkin toiseen viiteryhmään, jonka kautta tulevat määritellyksi.

Ystävä heitti haasteen: yllä esitetystä poiketen sen sijaan terve, työkykyinen yksinasuja on tottunut pärjäämään. Hän toimii yhteiskunnassa, harrastaa, käy kulttuuritapahtumissa. On tyytyväinen ja hiljainen omassa elämässään tai aktivoitunut vaikka asukastoimikuntiin tai taloyhtiöiden hallituksiin. Tapaa ystäviään, lukee kirjoja, matkustelee, käyttää palveluja omalla rahallaan. Toivekansalainen, siis.

Kommenttini gallup-henkisen kysymykseen ”Pitäisikö päätöksenteossa korostaa yksinasuvien asemaa?” oli, että päätöksenteon tulisi keskittyä yleisesti ihmisten hyvinvointiin, eikä vaikka kaupungin imago- tai kyseenalaisiin elinkeinoelämää kehittäviin investointeihin. Suurempana huoleenaiheenani oli yksin asuvat ikääntyneet naiset, jotka eivät näy katukuvassa eivätkä saa ääntään kuuluviin. Toveri kertoi sydäntäsärkevän tarinan Tuiran mummosta, joka koitti saada terveyskeskusaikaa puhelimitse. Kivuiltaan hän ei päässyt teekoohon käymään, joten järjestelmällisesti avunpyyntö sivuutettiin. (Tässä kohtaa kannattaa muuten tilata ambulanssi – siihen tarpeeseen on pakko vastata, ovat neuvoneet jopa terveysalan ammattilaiset, mutta sepä onkin toinen tarina). Myöhemmin kävi ilmi, että vanhallerouvalle oli määrätty mielenterveyslääkkeitä. Ehkäpä pitämään rouva jatkossa hiljaisena.

Juttelimme toimittajan kanssa myös siitä, onko yksinasumisesta puhuminen poliitikolle vaikeaa; että leimautuuko sitä sitten yhden asian puolestapuhujaksi? Luulen, että minkä tahansa asian esille nostaminen profiloi ehdokkaan siihen tiettyyn suuntaan, juuri sen viiteryhmän äänitorveksi. Yksinasujat taas eivät ole homogeenistä porukkaa, vaan useiden demografisten ryhmien sekalainen seurakunta. Kun yksinasujan elämässä tapahtuu jotain, jonka johdosta hän siirtyy viiteryhmään, jonka ongelmia aletaan ratkomaan, kääntyy huomio pois yksinasumisesta. Onko siis yksinasuminen itse asiassa se normaalein olotila, olla kuulumatta mihinkään ongelmaporukkaan? Mitä konkreettista yksinasuja sitten kaipaa – tai osaa kaivata? Ja missä ovat yksinasuvat ehdokkaat?

Nykyrakennuskannassa näkyy trendi pienempiin, tehokkaisiin neliöihin. Yksikerroksiset rivitalot ovat historiaa. Leipääkin saa nykyään pienemmässä paketissa. Se mitä yksinasumiseen liittyvässä tähänastisessa tutkimuksessa on paljastunut, on paljon rakenteellisempaa:
1. Köyhyysriskirajan alapuolella elää noin 30 prosenttia yksinasuvista.
2. Kaikista toimeentulotuen saajista noin 70 prosenttia on yksinasuvia.
3. Yksinasuvat naiset jäävät yleensä yksinasuvia miehiä useammin köyhyysrajan alapuolelle.

Nouseva yksinasumisen trendi ja nykypäätöksenteon kyvyttömyys tukea yksinasujia sellaisenaan kääntää ajatukset väistämättä jälleen kerran perustulon suuntaan.

(Kuin kohtalon ivaa: tätä kirjoittaessani televisiosta näkyy Sex in the City (Sinkkuelämää). Nuoria, menestyneitä, trendikkäitä citysinkkuja New Yorkissa. Kovaäänisiä, kuori päällä, sisältä sekaisin.)

Siis toistan: mitä terve, työkykyinen, aktiivinen yksinasuja sitten kunnalliselta päätöksenteolta kaipaa? Arvaan: toimivaa joukkoliikennettä (ettei tarvitse ostaa autoa yhden ihmisen liikkumista varten)? Ajanvietettä ja virkistystä (laadukkaita kulttuuri- ja liikuntapalveluja)? Viihtyisää kaupunkiympäristöä (jossa kokea yhteisöllisyyttä ja tavata ystäviä)? Mahdollisuuksia kehittää itseään (vapaata sivistystyötä, kirjastoa)? Samoja asioita kuin me muut; susiparit, lapsiperheet, eläkeläiset? Samoja perusasioita, jotka tuovat hyvinvointia ja ennaltaehkäisevät syrjäytymistä? Peruspalveluja, joista ei sovi leikata? Taidamme sittenkin olla samaa viiteryhmää!