Päivänvalo pilkahtaa
Mikäpä parempi aika aloittaa blogaaminen kuin tammikuu – auringonvalon määrä lisääntyy päivä päivältä kesää kohden mentäessä. Blogin päivänvalon koittaminen vuoden alusta saa kirjoittelun näyttämään kovasti jäsennellyltä ja harkitulta. Toivottavasti järjen valo lisääntyy vähintään samassa suhteessa, nimittäin:
Sain kuulla tänään Vasemmistoliiton presidentinvaalikopilla Rotuaarilla ohi kulkeissani, että aamulla joku nainen oli kysellyt mistä jättää palautetta. Hän olisi halunnut jättää kopilla touhunneelle ”naishenkilölle jolla oli kudottu pipo” toiveen, että tämän tulisi asettua ehdolle kuntavaaleissa. Tämä palaute toi todella valoa mieltäni vaivanneeseen kysymykseen, olisinko sopiva ehdokas. Näissä syksyyn kohdistuvissa ajatuksissa siis bloginkin nyt aloitin.
Viime aikoina olen luuhannut paljon netissä. Osin presidentinvaalien väittelyjen ja haastattelujen sosiaalisen median näkökulman vuoksi, osin siksi että pari luottamustehtävää on vaatinut istumaan koneella. Näin se sosiaalinen media on saanut kuitenkin ajatuksia ilmaan:
Tällä viikolla useat Facebook-ystäväni suosittelivat linkkiä Imagen kirjoitukseen vuodelta 2007. Juuri tällä viikolla uutisoitiin Laajasalon perhesurmasta ja iltalehdet pääsivät summaamaan samaan syssyyn, että vuoden sisään vastaavia perheväkivaltatapauksia on ilmennyt kuusi kappaletta. Siis keskimäärin yksi joka toinen kuukausi. Anu Partanen avaa kirjoituksessaan Aivan tavallinen perhe perheväkivallan syitä ja ilmenemismuotoja. Ensinnäkin: perheenisä ei vain ”napsahda”. Väkivalta on piilotettu muilta, ja se jatkuu vuosikausia asteittain pahentuen. Perheväkivalta näyttää olevan tasa-arvoinen heppu: sitä ei tapahdu vain alemmissa sosiaaliluokissa, vaan kaikissa tulotasoissa. Perheväkivaltaa ei tapahdu vain päihteillä ollen osuutta tapahtumiin, vaan väkivalta on sisäänrakentunut tapa toimia ja se tapahtuu kemikaaleista huolimatta. Partanen avaa väkivaltaa kokeneiden naisten sielunelämää uskottavasti, kokemuksen rintaäänellä: hän paljastaa olevansa vapaaehtoinen Naisten linjan eli perheväkivaltaa kokeneiden naisten auttavan puhelimen päivystäjä.
Kuinka ollakaan, tällä viikolla uutisoitiin Oulussa perheväkivaltatapausten määrän kehittyvän muita kaupunkeja nopeammin. Asia oli jo tunnistettu, ja perustettu Marak-työryhmä tunnistamaan riskiperheitä entistä tehokkaammin. Mutta miten nämä riskiperheet saadaan täyttämään riskintunnistuslomake? Partasta lainaten:
” Poliisi tapaa lähinnä perheet, joiden kotiin naapuri soittaa poliisin kännimetelin takia tai jonne juopunut pariskunta itse kutsuu jatkuvasti poliisin, koska pari on ottanut tavakseen käyttää poliisia riitojensa erotuomarina. Myös sosiaalityöntekijät, lastensuojelu, lääkärit ja syyttäjät näkevät pääasiassa syrjäytyneitä tapauksia. Naisten linjan puhelimeen soittavat ne naiset, joita viranomaiset eivät tapaa. He ovat yhteiskunnan kaikilta asteilta ja aloilta, ja heidän miehensä ovat poliiseja, kunnallispoliitikkoja ja yritysjohtajia; yrittäjiä, maatilallisia ja lääkäreitä.”
Näin ollen lienee turha huolestua siitä, riittävätkö turvakotien asiakaspaikat kaikille niitä tarvitseville. Oulussa palvelun toteuttaa Ensi-ja turvakotien liiton jäsenjärjestö Oulun ensi- ja turvakoti ry. Odotankin mielenkiinnolla Oulun Vasemmiston keväällä järjestämän Kuntapalvelut -ajatuspajan toista osaa, jossa puhutaan mm. kolmannen sektorin kunnalle tuottamista palveluista. Oulun ensi- ja turvakoti kun hakee tällä hetkellä paitsi rahalahjoituksia ja kirpputoritavaraa, myös toiminnanjohtajaa. Olisikohan resurssien ’tarkistaminen’ näin tärkeän toiminnan jatkuvuudeksi kuitenkin paikallaan?
Edelleen tällä viikolla tapahtunutta: Oulun Naisten linja ilmoitti hakevansa uusia vapaaehtoisia. Luulen, että joku muukin kaipaa lisää valoa elämäänsä, joten ilmoittauduin mukaan. Katsotaan, kelpaanko.
