Reippaita rivejä

Arkisto: lokakuu2012 / Palaa edelliselle sivulle

Hiekkalaatikkoleikkejä

16. lokakuuta 2012, 17:19

Olipa kerran aika, jolloin asuttiin samassa pihapiirissä samoissa huoneissa mummon, papan, äidin, isän ja viiden pilkku seitsemän lapsen kanssa. Isä kävi metsässä ja pellolla, äiti hoiti tuvan, lapset ja kotieläimet. Isovanhemmat katsoivat lasten perään. Kesällä koko kööri paineli heinäntekoon. Isommat muksut vahtivat pienempiä ja olivat apuna kotitöissä. Mummujen ja pappojen vanhuudenpäivät olivat turvattu, vanhukset tulivat hoidettua vastavuoroisesti sitten kun aikansa oli. Mutta niin ei ole enää. Ajat ja elinkeinot ovat muuttuneet. Ei siinä ole mitään väärää. Mutta yhteiskunnan on täytynyt ja täytyy edelleen sopeutua tähän muutokseen  ja tarjota palveluja, jotta elinkeinoelämän tarpeet saadaan täytettyä.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus puhututtaa. Samoin päivähoidon palvelutakuu Oulussa. Kalevan mukaan 600 lasta on suotta päivähoidossa, ja sehän tulee kunnalle kalliiksi. Kotona olevat vanhemmat kuulemma pelkäävät menettävänsä hoitopaikan palvelutakuusta huolimatta, jos ottavat lapsen takaisin väliaikaiseen kotihoitoon. Palvelutakuun mukaan lapselle järjestetään uudelleen hoitopaikka samasta päiväkodista viikon kuluessa siitä, kun perhe on ilmoittanut kokopäivähoitopaikan tarpeesta.

Käytännössä palvelutakuu ei ole toiminut. Epäilemättä työntekijätkin pitävät parempana mallia, että lapsi ei palaakaan kotiin kokonaan, jos toinen vamnhemmista jää kotiin, vaan on pienennetyn palveluntarpeen sopimuksella päivähoidossa esim. 10 päivänä kuussa. Näin loput 12 päivää on helpompia isojen ryhmäkokojen puristuksissa, jos tilalle ei osoiteta toista ”asiakasta”. Mikäli kotiin palaamisen syy on vaikka väliaikainen työttömyys tai lomautus, pysyy lapsen päivärytmi helpommin samana, ja vältytään ikäviltä sopeutumisjaksoilta ja rutiinin opetteluilta takaisin päivähoitoon palatessa. Pienemmän palvelutarpeen sopimus on myös hyvää palvelua ja joustoa perheille, joissa on näitä muutostilanteita (jatkuvat pätkätyöt), tai vuorotyön ansiosta lasta voidaan hoitaa usein kotona jomman kumman vanhemman toimesta vaikka osan aikaa päivästä.

Lastenhoidon keskustelun ulkopuolelle jäävät usein perhepäivähoitajat. Siinäpä ammattikunta, joka ei kiitosta saa, ilmanko onkin ehtyvää lajia. Palkka on pieni, vastuu on suuri, oma koti on pienten huligaanien käsiteltävänä joka päivä, vanhemmat motkottavat jos pottaopettelulle herkkä taapero taantuu hoidossa, ruokakin on pahaa ja sitä paitsi sitä on liian vähän. Silti kodinomaista hoitoa pidetään alle 3-vuotiaille parempana kuin suuriin ryhmiin ja pitkiin päiviin heti totuttamista. Ja toisen näkökulman mukaan perhepäivähoitajat ovat laiskoja kotiäitejä jotka vain haluavat hoitaa omaansa kotona, vaihtavat vaipat jos muistavat, vaunuttelevat puistoihin röökille ja antavat lasten keksiä itse tekemisesnä, eivätkä ota kasvatusvastuuta viisivuotiaan esikoulukelpoisuuteen saattamisesta.

Keskusteluun tulisi tuoda muistutuksena myös  Oulu-lisän poisto. Kotihoidon tuen kuntalisää maksetaan vielä vuoden loppuun alle 18 kuukautta vanhasta lapsesta, jota hoidettiin kotona (jos vanhempia sisaruksia hoidettiin kotona, tämä ei lisännyt lisän määrää). Lakkauttamisen yksi peruste oli se, ettei se juuri kannustanut pitämään lapsia pois päivähoidosta. No ei varmasti, 80 euroa/kk. Mutta mitä se maksoi kunnalle? Yhden lapsen päivähoitopaikka on noin 1200 euron arvoinen kuussa. Kallein päivähoidon asiakasmaksu kunnallisella puolella on 264 euroa kuussa. Lisäksi hinta määritellään ansiotulojen mukaan, eli käytännössä pienituloiset maksavat päivähoidosta vähemmän. Jos äiti menee vaikka osa-aikatöihin, jäävät tulot kuitenkin pieniksi, joten lasten hoito päiväkodissa tuntuu edullisuutensa vuoksi houkuttelevalta vaihtoehdolta. Oulu-lisää tulisi siis pikemminkin nostaa ja myöntöaikaa pidentää, jotta saataisiin aikaan toivottu vaikutus = säästö.

Lasten päivähoitoa tarvitaan. Vanhusten hoitoa tarvitaan. Nykyään töissä käydään saadaksemme vastiketta, jolla hankkia niitä asioita, joita ennen tuotettiin itse. Ne, ketkä eivät käy töissä saadakseen vastiketta, jolla hankkia asioita itse, eivät ole välttämättä valinneet tätä tietä. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tähtää lapsen oikeuteen päästä hoitopaikkaan. Aina riittää saivartelua siitä, että ihmiset käyttävät etuuksia hyväkseen ja loisivat kotona, kun ovat niin laiskoja etteivät jaksa edes pentujaan hoitaa. Kyllä, ihan varmasti. Järjestelmän hyväksikäyttäjiä löytyy aina. Siitä koituu byrokraattien ja sossun tätien turhautumista ja turhantarkkaa syynäämistä ja luukulta luukulle pompottelua. Mutta silloin rankaistaan niitä, jotka toimivat ihan oikein. Samoin on käymässä yritysverotukselle. Veroa pitäisi maksaa, mutta jotkut sen aina verosuunnittelulla kiertävät, jolloin lopuille lankeaa isompi osuus maksettavaksi. Sitten pitää alkaa säätää pöhköjä lakeja.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa jotkut keskustelun osapuolet pyrkivät ohentamaan saavutettuja hyviä käytäntöjä ja nonsaleeraamaan päivähoidon merkityksen. Kommentointi internetin kaikentietävässä maailmassa on ajoittain ala-arvoista: ”Pitääkö niitä pentuja tehdä jos ei niitä itse hoida?” Mutta kuitenkin: jos isi ja äiti on niin laiskoja, niin eikö lapsen kuitenkin ole parempi paikassa, jossa häntä jaksetaan, vaikkakin siksi, että päiväkodin työntekijä saa vastiketta, että voi hankkia asioita, joita ennen tuotettiin itse? Kotihoidon ja päiväkodin vastakkainasettelu tuntuu vaivaannuttavalta, varsinkin näistä näkökulmista jolloin kotihoidon pitäisi tapahtua ”ilmaiseksi”: harvalla nykyään on sitä pihapiiriä, josta käydään lapsi käsipuolessa napsimassa päivittäiset tarpeet ilman vaihdannaistalouden osallistumista asiaan. Hienosti eräällä keskustelupalstalla kysyttiinkin: ”Miksi nykyään äidin on yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpää lähteä töihin hoitamaan muiden lapsia, kuin jäädä kotiin hoitamaan omiaan?” Kattoon sylkijät ne vasta osansa saavatkin tästä ryöpytyksestä. Lasten leikkikaverien tarvetta pidetään tekosyynä velttoilulle. Mutta asiaa ei näe samoin ilman pihapiiriä – tai modernia kaupunkiasumisen tukiverkkoa – lasta kasvattava, väsynyt vanhempi, joka vain toivoo olevansa illalla virkeämpi jotta jaksaisi olla lapsensa kanssa.

Olipa kerran aika, kun herättiin siihen, että päiväkoteja ei ehditä rakentaa ja perustaa, ja kaupungin lasten hoitamiset pitää saada kirjoihin ja kansiin. Yksityisiä perhepäivähoitajia kunnallistettiin urakalla palvelutarpeen täyttämiseksi ja varmaankin osin imagosyistä, ja kaikki hoitosopimukset purettiin välittömästi hoitolapsilta, jotka eivät olleet kunnallisessa jonossa (eivät tietenkään olleet, sillä oli yleisessä tiedossa, ettei hoitopaikkoja ole, ja kaikki olivat etsineet hoitajansa itse). Sitten perhepäivähoitaja odotteli talo tyhjänä viikon – kaksi, että kunta saa osoitettua uudet hoitolapset. Äitini kertoman mukaan kultaisella 80-luvulla Kajaanissa on etsitty minulle ja pikkuveljelleni hoitajaa parhaillaan viikonlopun varoajalla. Ja hei, silloin ei ollut nettiä. Korjausliike suisti tilanteen vain huonommaksi, kun laatikon toiselta reunalta katsottuna palvelu parani.

Siis: tarpeita on monenlaisia. Katsomme asioita eri puolilta hiekkalaatikkoa. Yhteistä on kuitenkin se, että tarvitaan monenlaisia, joustavia, kohtuuhintaisia palveluja ja niihin riittävästi motivoituneita tekijöitä. Varhaiskasvatuksen näkökulmasta tulee myös huomioida lapsen kehitystasolle sopivat ratkaisut. Ja minusta nämä asiat ovat toteutuneet meidän perheen kohdalla kunnallisessa päiväkodissa Tuirassa aivan mallikkaasti. Kaikkialla niin ei käy resurssien puutteen vuoksi. Syntyvyyden ennakointi ei taida olla kaupunkimme virkamiesten vahvuuksia, eikä kaavoituksen yhteydessä tajuta tulevan lähiön väestörakennetta ja palvelutarpeita. Investointeja tehdään elinkeinoelämän tarpeisiin, ei ihmisiin.

Huom. Tänään 16.10.  Suuri päivähoidon keskustelutilaisuus Pateniemen Suvikulmassa klo 18. Tule ja tuo ajatuksesi.

hyväksytty


Oma koti kullan kallis, vuokra-asunto kalliimpi?

13. lokakuuta 2012, 11:28

Juttelin viime viikolla kaverin kanssa. Hän asuu VVO:n vuokratalossa, ja voivotteli vuokran suuruutta. Pisti vähän pahakseen, kun sanoin, että harkitsemme muuttoa, mutta kun asuntojen myyntiajat on niin pitkiä. Vähän hävetti tuollainen äkkiseltään kerskuminen, mutta piti tarkentaa heti perään, että ei meidän perheellä ole varaa asua vuokralla.

Köyhällä ei ole varaa halpaan. Päädyimme omistusasumiseen kerrostalossa, kun näytti siltä, että nyt olisi duunia molemmilla. Viisi vuotta on oltu pankin kanssa naimissa, keskenään kaksi ja puoli vuotta. Neliöt riittää esikoiselle, ja vielä riittäisi seuraavallekin, mutta työpisteen kanssa teettää ongelmia. Samaten mummo ja pappa Kajaanista majoittuvat kolottavine selkineen olohuoneen lattialla patjoilla, kun sattuvat käymään (ja kyllähän ne käy, kun on tuo ensimmäinen lapsenlapsi).

Vuokramarkkinoilla nämä neliöt maksaisivat nykyään saman verran tai enemmän kuin mitä nyt kuussa lyhennämme – jos lasketaan pois tuo toissakesäinen linjasaneeraus ja sen lainaosuuden lyhentäminen vastikkeessa. Asuntomme sijainti on hyvä, varsinkin kun pätkätyöläinen ei tiedä varmasti, mille puolelle kaupunkia kvartaalikausittain aamuisin kiirehditään. Työmatka taittuu sujuvasti pyörällä tai bussilla. Ja jos töitä ei ole, on lähistöllä runsaasti kotiäidin vaalimia aarteita: leikkipuistoja. Ostopäätös oli myös turvasuunnitelma tulevaisuudelle: jos vaikka pitäisi kouluttautua uudelleen toiselle alalle (meidän perheen uravalinnat ei tainneet mennä ihan nappiin valitsemiemme alojen yleisen työllisyyden ja yt-ilmoituksien määrästä päätellen), on 1/4 maksettu omistusasunto olisi aika hyvä turvaverkko opiskelijalle – tai kahdelle.

Oulun vuokrataso on ollut matala tai kohtuullinen ainakin tähän asti. Kaupungin oma vuokratarjonta on pitänyt vapaat markkinat aisoissa, jos niin voi sanoa. Kuitenkin hinnat ovat nousussa. Kysyntä ylittää tarjonnan, ja joka vuosi elokuussa vapailla markkinoilla tarkastellaan kaupunkiin muuttavien maksukykyä. Tai ei edes tarkastella, vaan uusi oululainen, opiskelija, joutuu ottamaan opintolainaa päästäkseen aloittamaan opintonsa jos PSOAS onkin täynnä. Samaan aikaan Toppilassa räjäytellään lahoja siiloja, jotta lopulta päästään rakentamaan uutta, laadukasta loft-asumista. Salmen tuntumassa uusia omistajiaan odottaa ja odottaa 300.000 euron kaksiot. Tällä hetkellä (13.10.2012) netin asuntovälityssivuilta etsiessä kanta-Oulun alueelta löytyy 718 kerrostalo-omistusasuntoa (kaksio tai kolmio, uudistuotantona). Vapaita vuokra-asuntoja, joiden vuokra on maksimissaan 550 euroa, samassa huonekoossa löytyy vuokravälityssivuilta 41 kpl. Näistä yksi (1 kpl) on kolmio. Eipä siinä, ruotsalaiset ovat keksineet miten omistusasuminen saadaan pitkällä tähtäimellä vuokra-asumista edullisemmaksi. Tosin tällä menolla voidaan tulla näkemään ruotsalaiskerjäläisiä Romaniassa. Tai Suomen valtio lainaa Ruotsin pankeille, joka on tietysti monen mielestä paljon sallitumpaa kuin kreikkalaisille lainan takaaminen, kun hurrit on kuitenkin enemmän meidän näköisiä.

YLE:n vaalikoneessa oli kohtalaisen provosoiva kysymys; ”Minkä seuraavista sijoittaisit mieluiten oman kotisi välittömään läheisyyteen? Valitse yksi vaihtoehto:

– asunnottomien yömaja
– huumeruiskujen vaihtopiste
– turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus
– ongelmanuorten hoitokoti
– päihtyneiden katkaisuasema”

Vastasin vaalikoneeseen, että kaikki käy minulle, mutta logistisesti ajateltuna asunnottomien yömajan. Meidän lähiö on aika lähellä keskustaa, ja melkein päivittäin ohitankin sillanalusen, jossa selkeästi joku pitää majaa. Ruiskuja saa vaihdettua lähiöapteekissa, turvapaikanhakijoita ja myönteisen päätöksen Heikinharjun vastaanottokeskuksesta saaneita asuu tuossa toisella puolen katua VVO:n asunnoissa (aika leimaavaa!) ja katkaisu- ja vieroitushoito on keskitetty Kontinkankaalle terveyspalvelukompleksiin. Ongelmanuorista en ole ihan varma, mitä tässä kysymyksessä heillä tarkoitettiin tai mitä haettiin.

Ensi keskiviikkona 17.10. vietetään Asunnottomien yötä. Kyllä, Suomessa ja meillä Oulussa on asunnottomia henkilöitä. Vuoden 2011 lopussa Suomessa oli noin 7 570 yksinäistä asunnotonta ja 420 perhettä. Samassa tasossa, noin 8 000 asunnotonta, on oltu vuodesta 2003. Oulussa asunnottomia oli viime vuonna n. 40 henkeä. Asunnottomuus on usein seurausta muista elämäntilanteista; pitkäaikaissairaudesta, päihdeongelmista (Kenttätiellä tuossa kilometrin päässä on muuten tilapäisasuntola päihdeongelmaisille asunnottomille); avioerosta, työttömyydestä tai työkyvyttömyydestä, ja ennen kaikkea näiden syiden kasautumisesta. Asunnottomien yönä meillä Vasemmiston kopilla Rotuaarin vaalikylässä jaetaan leipää ja makkaraa klo 20 – 22. Siltikin, vaikka asunnottomilla ei olekaan osoitetta, johon äänioikeusilmoitus postitetaan.

hyväksytty


Yksin kotona (ja kylillä)

8. lokakuuta 2012, 21:32

Tänään Kalevassa tentattiin lyhyesti kuntavaaliehdokkaita yksinasujien asemasta ja sen kohentamisesta. Pääsin sanomaan sanaseni, mutta aihe kirvoittaa kyllä ajatuksia pitemmänkin pätkän. ”Sinkkujen ääni ei kuntavaaleissa kuulu”, toteaa jutun otsikko.

Yksinasuminen on yleisin asumismuoto, ja tulevaisuudessa yksinasuminen yhä vain yleistyy, kertovat asiantuntijat. Jo nyt kaikista asuntokunnista 41 prosenttia on yksin asuvien. Johtuuko se siitä, että suurissa ikäluokissa pariskunnat eroavat tai leskeytyvät, vai että ihmiset eivät pariudu kuin aiemmin? Liittyykö työn perässä muuttaminen yksinasumiseen? Entä opiskelijoiden toimeentulon parantuminen, ovatko solukämpät historiaa? Keski-ikäiset yksinasujat ovat yhteiskunnan työhevosia, joiden verotuloilla kustannetaan muiden väestöryhmien palveluja. Yksinasuminen on suhteessa kalliimpaa, kyllä. Yksinasujan ruokaostokset tulevat kalliimmiksi. Kaiken kaikkiaan yksinasujat ovat kirjava joukko eri taustaisia ihmisiä, joita on vaikea hahmottaa samaan ryhmään kuuluviksi, sillä he kuuluvat jo johonkin toiseen viiteryhmään, jonka kautta tulevat määritellyksi.

Ystävä heitti haasteen: yllä esitetystä poiketen sen sijaan terve, työkykyinen yksinasuja on tottunut pärjäämään. Hän toimii yhteiskunnassa, harrastaa, käy kulttuuritapahtumissa. On tyytyväinen ja hiljainen omassa elämässään tai aktivoitunut vaikka asukastoimikuntiin tai taloyhtiöiden hallituksiin. Tapaa ystäviään, lukee kirjoja, matkustelee, käyttää palveluja omalla rahallaan. Toivekansalainen, siis.

Kommenttini gallup-henkisen kysymykseen ”Pitäisikö päätöksenteossa korostaa yksinasuvien asemaa?” oli, että päätöksenteon tulisi keskittyä yleisesti ihmisten hyvinvointiin, eikä vaikka kaupungin imago- tai kyseenalaisiin elinkeinoelämää kehittäviin investointeihin. Suurempana huoleenaiheenani oli yksin asuvat ikääntyneet naiset, jotka eivät näy katukuvassa eivätkä saa ääntään kuuluviin. Toveri kertoi sydäntäsärkevän tarinan Tuiran mummosta, joka koitti saada terveyskeskusaikaa puhelimitse. Kivuiltaan hän ei päässyt teekoohon käymään, joten järjestelmällisesti avunpyyntö sivuutettiin. (Tässä kohtaa kannattaa muuten tilata ambulanssi – siihen tarpeeseen on pakko vastata, ovat neuvoneet jopa terveysalan ammattilaiset, mutta sepä onkin toinen tarina). Myöhemmin kävi ilmi, että vanhallerouvalle oli määrätty mielenterveyslääkkeitä. Ehkäpä pitämään rouva jatkossa hiljaisena.

Juttelimme toimittajan kanssa myös siitä, onko yksinasumisesta puhuminen poliitikolle vaikeaa; että leimautuuko sitä sitten yhden asian puolestapuhujaksi? Luulen, että minkä tahansa asian esille nostaminen profiloi ehdokkaan siihen tiettyyn suuntaan, juuri sen viiteryhmän äänitorveksi. Yksinasujat taas eivät ole homogeenistä porukkaa, vaan useiden demografisten ryhmien sekalainen seurakunta. Kun yksinasujan elämässä tapahtuu jotain, jonka johdosta hän siirtyy viiteryhmään, jonka ongelmia aletaan ratkomaan, kääntyy huomio pois yksinasumisesta. Onko siis yksinasuminen itse asiassa se normaalein olotila, olla kuulumatta mihinkään ongelmaporukkaan? Mitä konkreettista yksinasuja sitten kaipaa – tai osaa kaivata? Ja missä ovat yksinasuvat ehdokkaat?

Nykyrakennuskannassa näkyy trendi pienempiin, tehokkaisiin neliöihin. Yksikerroksiset rivitalot ovat historiaa. Leipääkin saa nykyään pienemmässä paketissa. Se mitä yksinasumiseen liittyvässä tähänastisessa tutkimuksessa on paljastunut, on paljon rakenteellisempaa:
1. Köyhyysriskirajan alapuolella elää noin 30 prosenttia yksinasuvista.
2. Kaikista toimeentulotuen saajista noin 70 prosenttia on yksinasuvia.
3. Yksinasuvat naiset jäävät yleensä yksinasuvia miehiä useammin köyhyysrajan alapuolelle.

Nouseva yksinasumisen trendi ja nykypäätöksenteon kyvyttömyys tukea yksinasujia sellaisenaan kääntää ajatukset väistämättä jälleen kerran perustulon suuntaan.

(Kuin kohtalon ivaa: tätä kirjoittaessani televisiosta näkyy Sex in the City (Sinkkuelämää). Nuoria, menestyneitä, trendikkäitä citysinkkuja New Yorkissa. Kovaäänisiä, kuori päällä, sisältä sekaisin.)

Siis toistan: mitä terve, työkykyinen, aktiivinen yksinasuja sitten kunnalliselta päätöksenteolta kaipaa? Arvaan: toimivaa joukkoliikennettä (ettei tarvitse ostaa autoa yhden ihmisen liikkumista varten)? Ajanvietettä ja virkistystä (laadukkaita kulttuuri- ja liikuntapalveluja)? Viihtyisää kaupunkiympäristöä (jossa kokea yhteisöllisyyttä ja tavata ystäviä)? Mahdollisuuksia kehittää itseään (vapaata sivistystyötä, kirjastoa)? Samoja asioita kuin me muut; susiparit, lapsiperheet, eläkeläiset? Samoja perusasioita, jotka tuovat hyvinvointia ja ennaltaehkäisevät syrjäytymistä? Peruspalveluja, joista ei sovi leikata? Taidamme sittenkin olla samaa viiteryhmää!

hyväksytty


Hyvä yritys!

4. lokakuuta 2012, 15:36

On se vaikeaa olla useampi hattu päässä. Olen uusvasisti. Ihmiarvon kannattaja. Erilaisuuden ymmärtäjä. Rehellisen työn kannattaja. Ja vielä osuuskuntayrittäjä.

Liityin osuuskuntaan vuonna 2008, kun EU kertoi työnantajalleni että tässä hankkeessa ei saa olla palkkakuluja, vain ostopalveluja. Meistä työntekijöistä muutamat kaavailivat oman firman perustamista, mutta verottaja totesi tilanteemme veronkierroksi; jos yrityksellämme on pääsääntöisesti yksi asiakas, ja se on entinen työnantaja, ei tilanne näyttänyt hyvältä edes paperilla. Lopulta osuuskunnan jäsenyys ja ”pakkoyrittäjyys” kohdallani on toiminut erittäin hyvin tarjoten sivutoimista elantoa silloin, kun ostopalvelu on hallinnollisesti kepein tapa tarjota työtään. Ja osuuskuntatoverit ovat mainioita tyyppejä.

Suomen yrittäjien kunnallisvaaliohjelman keskeiset tavoitteet tälle syksylle ovat:
1. Kunnan päätöksenteon tulee olla yrityslähtöistä.
2. Kunnassa tulee olla elinkeinopoliittinen ohjelma, joka sisältää palvelustrategian, hankintastrategian ja yritysvaikutusten arvioinnin.
3. Kunnan liikelaitokset ja yhtiöt eivät saa aiheuttaa markkinahäiriöitä.

Kyllä, olen samaa ja eri mieltä.

Ensinnäkin mielestäni kunnan päätöksenteon tulee olla ihmis- ei yrityslähtöistä. Yrittäjätkin ovat luullakseni ihmisiä. Yritystoiminta yritystoiminnan vuoksi tai vaikka rakennusinvestointien ohjaaminen yritysten hyödyksi sen sijaan, että kireällä ryhtiliikkeellä saataisiin järjestettyä kaikki tarvittavat laitospaikat vanhustenhoitoon, on mielestäni itsekeskeistä ajattelua. Satsaus yrityksiin on väline, ei itseisarvo. Ihmisiin satsaaminen on itseisarvo.

Kyllä, kunnassa on oltava tietoisia siitä miten palvelut ja hankinnat vaikuttavat alueen yritysten toimintaan. Hankintoja on pilkottava osiin niin, että isojenkin kokonaisuuksien hankinta on mahdollista paikallisten toimijoiden voimin. Alueelta ostetut palvelut tuovat verotuloja alueelle ja työllsitävät alueen ihmisiä. Omavaraisuus tiettyjen hyödykkeiden osalta auttaa säästämään kunnan hankinnoissa ja voi olla ekologisempaa. Oman tarpeen ylittävästä tuotannosta voidaan odottaa tuloja alueen ulkopuolelta. Ei se ole sen kummempaa (tekisi mieleni lisätä: Ihan tavallisia asioita!)

On totta, että Oulussa on vähemmän pk-yrityksiä kuin muualla Suomessa. Toisaalta se voi johtua siitä, että meillä OLI isoja yrityksiä, jotka ahmaisivat pienempiä alihankkijoita. Toisaalta taas Oulussa toimii paljon julkishallinnon elimiä: Oulu on oikeastaan Pohjois-Suomen elinkeinokeskus. Meillä on mm. ELY-keskus, yliopisto, ammattikorkeakoulu ja monet muut toimijat, jotka pitävät alueen asiantuntijoita pois yrityssektorilta, jos nyt niin voi sanoa.

Vasemmiston kovin negatiivinen suhtautuminen ulkoistamiseen suuntautuu eniten terveyspalvelujen ulkoistamiseen, ei niinkään yleisesti yrittäjyyttä kohtaan. Sattuipa omallekin kohdalle, että kun kipu oli kova ja jono omaan teekoohon vielä kovempi, menin yksityiselle vastaanotolle. Lääkäri kirjoitti 10 minuutin sessiosta 30 min laskun, ”koska siitä saa paremmat Kelan korvaukset”. Tutkimukset hän määräsi julkiselle puolelle OYSiin ja tutkimuksia seurannut operaatio toteutettiin OYS:n Avohoitotalossa. Hän operoi itse. Mikä tässä kuviossa on normaalia? Mikä on reilua siinä, että yksityinen lääkäriasema hoitaa hoitoketjun helpoimman osan kovimmalla katteella?

Yhteiskuntavastuuta penäisin myös verosuunnittelua harjoittavilta yrityksiltä. Juuri tänään uutisoitiin ”Napapiirin korkokikkailusta”. Valtion yritystuet ohjattiin ulkomaille emäkonsernilta tarpeettomasti otetun lainan ylisuurina korkoina. Hei, kyllä isot pojat osaa pelata. Tähän verrattuna kolmen työttömäksi jäävän medianomin viritys perustaa oma yritys ja tulla heti torpatuksi ”veropetoksen” nimissä tuntuu aika kohtuuttomalta.

Ja vielä markkinahäiriöistä. Suomen Yrittäjien pj Mikko Simonlinna vaatii, että ”Kuntien tulee itse linjata selkeät säännöt, missä palveluissa kuntaomisteiset tahot toimivat. Linjauksen tulee varmistaa, etteivät nämä toimi aloilla, joissa on yksityistä tarjontaa.”  Piru Raamattua lukien lause tarkoittaa kaikkien kunnan palvelujen ulkoistamista. Terveyspalveluja tarjotaan yksityisen sektorin puolella. Koulutusta tarjotaan yksityisen sektorin puolella. Samoin liikuntapalveluja, kulttuuripalveluja, maankäytön suunnittelun palveluja, kuljetuspalveluja, jätehuoltoa… Vai tarkoittikohan Simonlinna, ettei kaupunki saisi alkaa myydä vaatteita ja pikaruokaa?

Pohjois-Pohjanmaan Yrittäjät uutisoi eilen, että tänä vuonna kunnallisvaaleissa on ehdolla ennätysmäärä yrittäjiä. Toivon vain, että tästä porukasta läpi menevillä on hyvä yritys. Sellainen, joka tuntee vastuunsa yhteiskunnassa, tuo toimeentuloa ja levittää hyvinvointia, eikä sellainen, joka imee ympäriltään elinvoimaa.

PS. Julkaisin aiemmin tänään sidonnaisuuteni elinkeinokeinoelämän, etujärjestöjen tai erilaisten yhteisöjen suuntaan nettisivuillani.

Toim. huom. 4.9.2013: Sidonnaisuuteni löytyvät myös Oulun kaupungin nettisivuilta.

hyväksytty