Ajan hengen mukaan: Äänestysohje, olkaa hyvä!
Jäikö oma ehdokas rannalle presidentinvaalien mittelössä? Tämä teksti on suunnattu Sinulle, joka et vielä tiedä kumpaa presidentinvaalien kakkoskierrokselle päässyttä ehdokasta äänestäisit. Iltapäivälehdet ja blogit pursuavat asiakysymyksiin perustuvia äänestysohjeita. Vastaiskuna esittelen nyt luomani erilaisiin arvoihin ja tekijöihin perustuvan matemaattis-filosofisen äänestysohjeen. Tarvitset vain paperia ja kynän.
Ehdokkaissa on siis varsin paljon samaa, jolloin vertailu on vaikeaa. Kumpikin on ihan miellyttäviä. Kummallakin on jonkinlainen cv. Molemmat ovat miehiä. Molemmilla on uraa kotimaan ja ulkomaan tehtävissä. Kumpikin pitää kravattia. Kumpikin on harmaantunut. Kummankin mielestä vastakkainasettelun aika on ohi. Vaalitenteissäkin toisena ääneen päässyt on vain paremmalla tavalla samaa mieltä kuin ensimmäinen vastaaja. Tämä tekijä siis kannattaa ohittaa kokonaan. Kummallekin miinuspiste.
Pekalta puuttuu vaimo, Saulilta empatia. Pekalta puuttuu vaalirahaa (toistaiseksi). Saulilta puuttuu… Pluspiste sille, jolta mielestäsi puuttuu enemmän (pitäähän nyt urheiluhengen nimissä olla heikomman puolella).
Sauli on jo kertaalleen vetäytynyt valtakunnanpolitiikasta. Pekkakin kävi pois eduskunnasta. Pluspiste sille, jonka comeback politiikkaan kuuden vuoden jälkeen tuntuu vastenmielisemmältä, kuin se, että hän istuisi presidenttinä nämä kuusi vuotta ja häipyisi vähin äänin ansaitulle eläkkeelle.
Olisi hauskaa nähdä ehdokkaiden joko hermostuvan, nauravan tai itkevän. Nyt Sauli on vain huolestuneen näköinen ja Pekka tyyni sielunhoitaja. Kaksi pistettä sille, kumpi ensin menettää malttinsa väittelyssä tai syyllistyy aitoon tunteenpurkaukseen tai tekee iltapäivälehdille tunnustuksen tyyliin ”minua kiusattiin lapsena”.
Sateentekijä aka. yli-inhimillinen tekijä
Miinuspiste sille, joka kansan johtajaksi päädyttyään potentiaalisemmin vakuuttuisi omista kyvyistään hallita säätä tai muita luonnonilmiöitä.
Verenluovutuksessa rhesus-tekijältään miinusmerkkinen veri ei haittaa plusmerkkistä verensaajaa, mutta plusmerkkinen veri saa miinusmerkkisessä henkilössä aikaan komplikaatioita. Vähä niinku et homoja ei haittaa jos joku on hetero, mut heteroja voi haitata jos joku on homo. Ohje kuitenkin kuuluu näin: Piste sille, joka luovuttaa verta säännöllisesti. Ai niin mut Pekka ei saa luovuttaa, ku sillon se Antoonio sillai sen kaa! Piste myös sille, jota syrjitään tässä(kin) asiassa.
Sauli palvoo rahaa, Pekka on opetellut Raamatusta ne kohdat joissa puhutaan homoista. Sauli rukoilee kun on tiukka paikka. Pekan mielestä ”voi olla jotain”. Ohje: piste sille, kumman katsomus tuntuu omemmalta. Vaihtoehtoisesti voit antaa miinuspisteitä teennäisestä hurskastelusta oman maun mukaan.
Ihmeidentekijä aka. vaalilupaukset
Saulin mielestä yhteiskunnan suurin ongelma on lasten ja nuorten syrjäytyminen (koska se tulee niin helvetin kalliiksi yhteiskunnalle!) Sauli on luvannut nimittää työryhmän asian ääreen, mikäli hänet valitaan. Pekalta virallista vaalilupausta en löydä. Videoissaan se puhuu heikoimpien puolustamisesta, että se on presidentin tehtävä. Piste sille, kumpi lupaa antaa.
”Se jokin”, ”tähtiaines”. Piste sille, kumpi floppaisi näyttävämmin.
Tasa-arvo
Anna pisteitä sille, kumpi on nyt heikommalla.
Sauli on jo nähty presidenttikisassa. Pekka taas on uusi tekijä. Piste sille, joka ansaitsee tulla presidentiksi jo siitä syystä, että on jaksanut jo kertaalleen nämä iänikuiset tylsät vaalitentit ja typerät repostelut iltapäivälehdissä. Piste myös sille, joka lupautui rääkkiin vaikka ois paljon tähdellisempää tekemistä tuolla Egyptissä.
a) puoluerajat ylittävä suosio
b) rajat auki Eurooppaan
c) rajat auki Venäjälle
d) rusketusrajat
e) promillerajat
f) hyvän maun rajat
Pisteytä molemmat ehdokkaat näistä seikoista á 1 pistettä.
Presidentti ja tämän ominaisuudet joutuvat ala-arvoisen sketsihuumorin ja parodian kynsiin väistämättä. Ohje: piste sille, kummasta Jope Ruonansuu tekisi herkullisemman imitaation.
JA EI KUN UURNILLE!
Kituvat suomalaiset
Laadin 21.1. mielipidekirjoituksen aiheesta keskusteluilmapiirin ala-arvoinen taso turvapaikanhakijakeskustelun yhteydessä. Oulunsalolaislähtöisen dokumenttiohjaaja Mervi Junkkosen uusin teos Jälki elämässä – neljä tarinaa kidutuksesta kirvoitti päivälehtien nettikeskustelupalstoille sellaisen asiattoman kommentoinnin vyöryn, että päätin kirjoittaa vastanäkemyksen aiheesta. Junkkonen itse kertoi Yle:n Aamu-TV:ssä 24.1., että nettikeskustelujen taso on järkyttävä, ja ettei hän itse pysty enää näitä keskusteluja lukemaan.
Tekstini julkaistiin Kalevassa Lukijalta -palstalla ke 25.1. Tämän blogipostauksen otsikko on kirjoitukseni alkuperäinen otsikko.
***
Mihin katosi perspektiivi?
Kyllä Suomessa on vaikeaa. Ei turvapaikanhakijoista saisi tehdä dokumenttielokuvaa, kun löytyy omastakin takaa kidutettuja; sähkö on kallista, samoin ruoka ja bensa. Hammaslääkäriinkin on puolen vuoden jono.
Mihin katosi keskustelun perspektiivi? Mieluummin jonotan hammaslääkäriin tai maksan kaksinkertaisen sähkölaskun kuin kärsin tuntiakaan sitä mieletöntä väkivaltaa ja julmuutta, jota ovat joutuneet kokemaan tälläkin hetkellä tuhannet Suomessa turvapaikkaa hakevat tai hakeneet henkilöt. Vangittuna pitäminen, nöyryyttäminen, kivun ja pysyvien fyysisten vammojen aiheuttaminen, kuolemalla uhkaaminen – ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vastenmielisen suuri polttoainevero.
Kidutusta on myös psyykkinen kidutus, kuten omiin perheenjäseniin kohdistuvan väkivallan katsomaan pakottaminen. Meillä Suomessa kukaan ei tule yöllä kotiisi, vangitse perhettäsi ja raiskaa esikoistasi, koska et luota maasi hallitukseen.
Kidutettujen palauttaminen nousi uutisotsikoihin kesäkuussa. Ohjaajan kritisoinnin sijaan onnittelisin Mervi Junkkosta loistavasta ja ajankohtaisesta aiheen valinnasta. Saihan Junkkosen Hiljainen tila kiitosta julkaisemisensa 2005 aikoihin, ja aihekin oli näiden korkeuksien mentaliteetille paremmin sopiva maatilaelinkeinojen katoaminen.
En kiellä, etteikö Suomen kunnissa olisi parannettavaa, mutta en lähtisi vertaamaan länsimaisessa demokratiavaltiossa esiintyviä palvelutason puutteita ihmisoikeuksien polkemiseen. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artikla 1 kertoo, että ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”
Tässä keskustelussa sekä järki että veljeys tuppaavat unohtumaan. Sen sijaan syyttävä sormi osoittaa sisällissodista kärsiviin valtioihin, joissa demokratiaa esiintyy vain sanakirjassa. Hoitakoon itse kidutettunsa – siis nämä diktatuurit, jotka itse asiassa ovat syypäitä kansalaistensa kiduttamiseen! Toisaalta, kaikki turvapaikanhakijathan valehtelevat! Ei ketään kiduteta. Televisiosta olemme saaneet seurata kahdenkymmenen vuoden ajan lavastettua uutiskuvaa, sillä eihän julmuuksia oikeasti tapahdu.
Heti presidenttikisasta irti päästyämme alkaa valmistautuminen syksyn kuntavaaleihin. Nykyistä keskusteluilmapiiriä haistellen voi ennustaa, että teemat palvelujen kohentamisesta kunnissa ja ulkomaalaispolitiikka asettuvat vastakkain. Muistakaamme, että turvanpaikanhausta ja maahanmuutosta ei päätetä kuntaelimissä, vaan ne kuuluvat sisäasiainministeriön ja maahanmuuttoviraston toimivallan piiriin.
Hilkka Haaga
medianomi, kotiäiti
Vasemmistoliitto, Oulu
Vaalikrapula
Korjattakoon heti otsikon antamaa mielikuvaa. En nauttinut eilen alkoholia. Olin koko päivän toteuttamassa demokratiaa vaalilautakunnassa. Ääntenlaskun, tarkistuslaskun, sinetöinnin ja vaalipaikan siistimisen jälkeen tulin kotiin jännittämään kuinka käy. Totesin, ettei pieni punainen vaikuttaja nuku; syötin vauvan, vaihdoin kuiviin ja tuuditin nyytin uneen tarkan iltarituaalin mukaisesti, istuin sohvalle vaalikatsomoon ja – 100 prosenttia äänistä oli laskettu.
On hienoa kuulua vähemmistöön! Kuulun niihin 44%:iin suomalaisista, joiden ehdokas ei päässyt toiselle kierrokselle. Äänestäminen on kivaa. Mukavaa päästä koppiin toisenkin kerran! Nyt päätös on vaikea: kummalle ehdokkaalle antaisin tukeni? On vaikeaa heittäytyä yhtäkkiä samalla tavalla täydellä sydämellä uuden, ei-oman ehdokkaan kelkkaan. Se vaatii moniaita mediatuokioita: tv-väittelyjä, lehtihaastattelujen lukemista, ennen kaikkea nettigallupeja. Sosiaalisessa mediassa tapahtuvan perusteettoman mustamaalauksen tunnistamista, kavereiden ja sukulaisten mielipiteensyöttöyrityksiä. Oman identiteetin uudelleenrakennusta.
Olen päättänyt olla avoin molempien ehdokkaiden suhteen: tiedän jo, mitkä seikat heissä estivät minua valitsemasta heitä ehdokkaakseni ykköskierroksella. Nyt yritän löytää seikat, jotka pesevät nuo seikat. Tai sitten kirjoitan lipukkeeseen saman numeron kuin viimeksi, ”vanhasta tottumuksesta”.
Kohdallani vaalikrapula johtuu siis tyhjiöstä, joka seuraa sitä tekemisen meininkiä, jota pääsin maistamaan Rotuaarin vaalikopilla. Oli mahtavaa nähdä ihmisiä. Ei vaan Kohdata. Jutella. Tai oikeammin keskustella. Kuunnella. Paavon kampanja oli minulle myös ensikosketus ihmisten kohtaamiseen poliittisessa mielessä. Huomasin, että meille on selkeä tilaus. Näillä kokemuksilla ja tunteella on hyvä jatkaa syksyllä. Kiitos kanssakampanjoijille!
PS. Kuuden vuoden kuluttua Paavo on 41-vuotias.
Kahvia talvisodan hengessä
Valtakunta kuhisee. Tv-tenttejä, gallupeja. Mielipidettä kysytään jopa päiväkoti-ikäisiltä. Mustamaalausta, blogikirjoituksia, mukeja, vaalikoneita. Jopa 4 kuukauden ikäinen silmäteräni on osallistunut ja tuonut kontribuutionsa tasavaltaa kuuden vuoden sykleissä ravistelevaan yhteiskunnalliseen tapahtumaan. Lapsiparka – ei sitä paljon vastustella kun äiti ottaa ja pakkaa vaunuihin mukaan talkoilemaan. Puolustuksekseni voin sanoa, että Oulun yliopistossa juuri viime syksynä tehdyn tutkimuksen mukaan vauvat nukkuvat paremmin ulkona. Ja ne päiväunet on parin viime viikon ajan nukuttu Rotuaarin vaalikylässä, Paavo Arhinmäen vaalikopilla.
”Talvisodan henkeä” en ole tavannut aikoihin – kunnes kuluneina viikkoina juuri Rotuaarin vaalikylässä. Siellä eri puolueiden toimijat unohtavat oman mukavuusalueensa, kanssatekijöiden sosiaalisen statuksen, sään, omien ja kanssatekijöiden mielipiteiden ristiriidat. Säilyttävät ja jäljittävät sitä yhtä ainoaa vesikopin avainta ja lainaavat keittiövälineitä toisilleen sulassa sovussa. Antavat vinkkejä siitä, missä kannattaa käydä vessassa tai lounaalla vuoronvaihdon yhteydessä. Kun häiritsevästi käyttäytyvä kansalainen meinaa torpedoida kaikkien presidenttiehdokkaiden kampanjat älämölöllään, soitetaan yksissä tuumin virkavalta paikalle poistamaan tämä demokratian vastustaja.
Vaalit huipentuvat ensimmäisen kierroksen äänestyspäivänä, tulevana sunnuntaina. Toimin ensimmäistä kertaa vaalilautakunnassa, ja odotan mielenkiinnolla kuinka ihmiset eri puolueista toimivat puolueettomasti laskiessaan ääniä ja palvellessaan kansalaisia näiden perustuslaillisten oikeuksiensa täyttämisessä. Kirkasotsaisesti nämä poliittisesti eri suuntiin katsovat valveutuneet keittävät yhdessä kahvia ja toteuttavat demokratiaa. Kuinkahan into laantuu osalla toimijoista kakkoskierroksen vaalipäivänä, kun oma ehdokas ei olekaan mukana? Diplomaattisesti kakkoskierrokselta pudonneiden kannattajat kuitenkin hymyilevät ja suorittavat velvollisuuttaan esimerkillisinä oikeudenmukaisen yhteiskunnan pilareina. Kaikki demokratian puolesta!
Ovathan lähes kaikki harrastaneet asioita, joissa edellytetään talkoohenkeä. Usein talkoolaisten sitouttaminen on melkoista uhkailua, lahjontaa ja kiristystä. Jos pyytää harrastusporukkaa talkoilemaan, usein saa vastakysymyksen: ”Mitä siitä saa?” Nykyään talkooporukalle tarjottava voileipä/keittoruoka/kahvitarjoilu ei sitten riitä. Kulttuuritapahtumissa saa yleensä vapaalippuja ja T-paidan, jota tulee pitää päällään jos on työvuorossa (seuraavana vuonna sitä kolme kertaa käytettyä t-paitaa ei enää kehtaa pitää, paita muuttuu cooliksi vasta n. 6 vuoden jälkeen, jolloin sillä voi leuhottaa olleensa ’piireissä’ jo pitkään). Yhdessä harrastusporukassa kesäisin maksetaan jopa kilometrikorvauksia. Mikä nykyihmiselle enää voi olla niin tärkeää, että hän toimisi vapaaehtoisesti, kirjaimellisesti vapaaehtoisesti ilman vastikkeita? Mitkä yhdistykset, seurat tai järjestöt ovat niitä, joissa talkoolaisia riittää? Pysähdyin tänään Rotuaarilla Vasemmiston kopilla kyselemässä huomisia talkooaikoja ja join röyhkeästi kupin kahvia. Tuoretta. Kun ei ollut nyt itsellä vuoro. Omalla vuorolla ollessa ei kyllä kehtaa juoda kun niitä jäähtyneitä liruja.
Vaalilautakuntien puheenjohtajien ja varapuheenjohtajien koulutuksessa tiistaina valistuin, että ao. toimitsijat saavat korvauksen vaalipäivänä tekemästään työstä. Korvaus on parinsadan euron huiteilla, eli ei kummoinen tuntipalkka päivän pöjötyksestä, ja siitä vähennetään vielä sivutulon vero ja puoluevero. Mutta että se siitä vapaaehtoisuudesta, tässäkin asiassa. Ja äkkiähän tuosta laskee vaalitoimitsijoista aiheutuvat kustannukset Oulun alueella: 41 vaalilautakuntaa kertaa viisi jäsentä kussakin (+ 5 varajäsentä). Kallista tämä demokratian toteutuminen! Kannatan vastaisuudessa keittolounasta ja kahvia.
Päivänvalo pilkahtaa
Mikäpä parempi aika aloittaa blogaaminen kuin tammikuu – auringonvalon määrä lisääntyy päivä päivältä kesää kohden mentäessä. Blogin päivänvalon koittaminen vuoden alusta saa kirjoittelun näyttämään kovasti jäsennellyltä ja harkitulta. Toivottavasti järjen valo lisääntyy vähintään samassa suhteessa, nimittäin:
Sain kuulla tänään Vasemmistoliiton presidentinvaalikopilla Rotuaarilla ohi kulkeissani, että aamulla joku nainen oli kysellyt mistä jättää palautetta. Hän olisi halunnut jättää kopilla touhunneelle ”naishenkilölle jolla oli kudottu pipo” toiveen, että tämän tulisi asettua ehdolle kuntavaaleissa. Tämä palaute toi todella valoa mieltäni vaivanneeseen kysymykseen, olisinko sopiva ehdokas. Näissä syksyyn kohdistuvissa ajatuksissa siis bloginkin nyt aloitin.
Viime aikoina olen luuhannut paljon netissä. Osin presidentinvaalien väittelyjen ja haastattelujen sosiaalisen median näkökulman vuoksi, osin siksi että pari luottamustehtävää on vaatinut istumaan koneella. Näin se sosiaalinen media on saanut kuitenkin ajatuksia ilmaan:
Tällä viikolla useat Facebook-ystäväni suosittelivat linkkiä Imagen kirjoitukseen vuodelta 2007. Juuri tällä viikolla uutisoitiin Laajasalon perhesurmasta ja iltalehdet pääsivät summaamaan samaan syssyyn, että vuoden sisään vastaavia perheväkivaltatapauksia on ilmennyt kuusi kappaletta. Siis keskimäärin yksi joka toinen kuukausi. Anu Partanen avaa kirjoituksessaan Aivan tavallinen perhe perheväkivallan syitä ja ilmenemismuotoja. Ensinnäkin: perheenisä ei vain ”napsahda”. Väkivalta on piilotettu muilta, ja se jatkuu vuosikausia asteittain pahentuen. Perheväkivalta näyttää olevan tasa-arvoinen heppu: sitä ei tapahdu vain alemmissa sosiaaliluokissa, vaan kaikissa tulotasoissa. Perheväkivaltaa ei tapahdu vain päihteillä ollen osuutta tapahtumiin, vaan väkivalta on sisäänrakentunut tapa toimia ja se tapahtuu kemikaaleista huolimatta. Partanen avaa väkivaltaa kokeneiden naisten sielunelämää uskottavasti, kokemuksen rintaäänellä: hän paljastaa olevansa vapaaehtoinen Naisten linjan eli perheväkivaltaa kokeneiden naisten auttavan puhelimen päivystäjä.
Kuinka ollakaan, tällä viikolla uutisoitiin Oulussa perheväkivaltatapausten määrän kehittyvän muita kaupunkeja nopeammin. Asia oli jo tunnistettu, ja perustettu Marak-työryhmä tunnistamaan riskiperheitä entistä tehokkaammin. Mutta miten nämä riskiperheet saadaan täyttämään riskintunnistuslomake? Partasta lainaten:
” Poliisi tapaa lähinnä perheet, joiden kotiin naapuri soittaa poliisin kännimetelin takia tai jonne juopunut pariskunta itse kutsuu jatkuvasti poliisin, koska pari on ottanut tavakseen käyttää poliisia riitojensa erotuomarina. Myös sosiaalityöntekijät, lastensuojelu, lääkärit ja syyttäjät näkevät pääasiassa syrjäytyneitä tapauksia. Naisten linjan puhelimeen soittavat ne naiset, joita viranomaiset eivät tapaa. He ovat yhteiskunnan kaikilta asteilta ja aloilta, ja heidän miehensä ovat poliiseja, kunnallispoliitikkoja ja yritysjohtajia; yrittäjiä, maatilallisia ja lääkäreitä.”
Näin ollen lienee turha huolestua siitä, riittävätkö turvakotien asiakaspaikat kaikille niitä tarvitseville. Oulussa palvelun toteuttaa Ensi-ja turvakotien liiton jäsenjärjestö Oulun ensi- ja turvakoti ry. Odotankin mielenkiinnolla Oulun Vasemmiston keväällä järjestämän Kuntapalvelut -ajatuspajan toista osaa, jossa puhutaan mm. kolmannen sektorin kunnalle tuottamista palveluista. Oulun ensi- ja turvakoti kun hakee tällä hetkellä paitsi rahalahjoituksia ja kirpputoritavaraa, myös toiminnanjohtajaa. Olisikohan resurssien ’tarkistaminen’ näin tärkeän toiminnan jatkuvuudeksi kuitenkin paikallaan?
Edelleen tällä viikolla tapahtunutta: Oulun Naisten linja ilmoitti hakevansa uusia vapaaehtoisia. Luulen, että joku muukin kaipaa lisää valoa elämäänsä, joten ilmoittauduin mukaan. Katsotaan, kelpaanko.
