Vaalikrapula
Korjattakoon heti otsikon antamaa mielikuvaa. En nauttinut eilen alkoholia. Olin koko päivän toteuttamassa demokratiaa vaalilautakunnassa. Ääntenlaskun, tarkistuslaskun, sinetöinnin ja vaalipaikan siistimisen jälkeen tulin kotiin jännittämään kuinka käy. Totesin, ettei pieni punainen vaikuttaja nuku; syötin vauvan, vaihdoin kuiviin ja tuuditin nyytin uneen tarkan iltarituaalin mukaisesti, istuin sohvalle vaalikatsomoon ja – 100 prosenttia äänistä oli laskettu.
On hienoa kuulua vähemmistöön! Kuulun niihin 44%:iin suomalaisista, joiden ehdokas ei päässyt toiselle kierrokselle. Äänestäminen on kivaa. Mukavaa päästä koppiin toisenkin kerran! Nyt päätös on vaikea: kummalle ehdokkaalle antaisin tukeni? On vaikeaa heittäytyä yhtäkkiä samalla tavalla täydellä sydämellä uuden, ei-oman ehdokkaan kelkkaan. Se vaatii moniaita mediatuokioita: tv-väittelyjä, lehtihaastattelujen lukemista, ennen kaikkea nettigallupeja. Sosiaalisessa mediassa tapahtuvan perusteettoman mustamaalauksen tunnistamista, kavereiden ja sukulaisten mielipiteensyöttöyrityksiä. Oman identiteetin uudelleenrakennusta.
Olen päättänyt olla avoin molempien ehdokkaiden suhteen: tiedän jo, mitkä seikat heissä estivät minua valitsemasta heitä ehdokkaakseni ykköskierroksella. Nyt yritän löytää seikat, jotka pesevät nuo seikat. Tai sitten kirjoitan lipukkeeseen saman numeron kuin viimeksi, ”vanhasta tottumuksesta”.
Kohdallani vaalikrapula johtuu siis tyhjiöstä, joka seuraa sitä tekemisen meininkiä, jota pääsin maistamaan Rotuaarin vaalikopilla. Oli mahtavaa nähdä ihmisiä. Ei vaan Kohdata. Jutella. Tai oikeammin keskustella. Kuunnella. Paavon kampanja oli minulle myös ensikosketus ihmisten kohtaamiseen poliittisessa mielessä. Huomasin, että meille on selkeä tilaus. Näillä kokemuksilla ja tunteella on hyvä jatkaa syksyllä. Kiitos kanssakampanjoijille!
PS. Kuuden vuoden kuluttua Paavo on 41-vuotias.
