Hiekkalaatikkoleikkejä
Olipa kerran aika, jolloin asuttiin samassa pihapiirissä samoissa huoneissa mummon, papan, äidin, isän ja viiden pilkku seitsemän lapsen kanssa. Isä kävi metsässä ja pellolla, äiti hoiti tuvan, lapset ja kotieläimet. Isovanhemmat katsoivat lasten perään. Kesällä koko kööri paineli heinäntekoon. Isommat muksut vahtivat pienempiä ja olivat apuna kotitöissä. Mummujen ja pappojen vanhuudenpäivät olivat turvattu, vanhukset tulivat hoidettua vastavuoroisesti sitten kun aikansa oli. Mutta niin ei ole enää. Ajat ja elinkeinot ovat muuttuneet. Ei siinä ole mitään väärää. Mutta yhteiskunnan on täytynyt ja täytyy edelleen sopeutua tähän muutokseen ja tarjota palveluja, jotta elinkeinoelämän tarpeet saadaan täytettyä.
Subjektiivinen päivähoito-oikeus puhututtaa. Samoin päivähoidon palvelutakuu Oulussa. Kalevan mukaan 600 lasta on suotta päivähoidossa, ja sehän tulee kunnalle kalliiksi. Kotona olevat vanhemmat kuulemma pelkäävät menettävänsä hoitopaikan palvelutakuusta huolimatta, jos ottavat lapsen takaisin väliaikaiseen kotihoitoon. Palvelutakuun mukaan lapselle järjestetään uudelleen hoitopaikka samasta päiväkodista viikon kuluessa siitä, kun perhe on ilmoittanut kokopäivähoitopaikan tarpeesta.
Käytännössä palvelutakuu ei ole toiminut. Epäilemättä työntekijätkin pitävät parempana mallia, että lapsi ei palaakaan kotiin kokonaan, jos toinen vamnhemmista jää kotiin, vaan on pienennetyn palveluntarpeen sopimuksella päivähoidossa esim. 10 päivänä kuussa. Näin loput 12 päivää on helpompia isojen ryhmäkokojen puristuksissa, jos tilalle ei osoiteta toista ”asiakasta”. Mikäli kotiin palaamisen syy on vaikka väliaikainen työttömyys tai lomautus, pysyy lapsen päivärytmi helpommin samana, ja vältytään ikäviltä sopeutumisjaksoilta ja rutiinin opetteluilta takaisin päivähoitoon palatessa. Pienemmän palvelutarpeen sopimus on myös hyvää palvelua ja joustoa perheille, joissa on näitä muutostilanteita (jatkuvat pätkätyöt), tai vuorotyön ansiosta lasta voidaan hoitaa usein kotona jomman kumman vanhemman toimesta vaikka osan aikaa päivästä.
Lastenhoidon keskustelun ulkopuolelle jäävät usein perhepäivähoitajat. Siinäpä ammattikunta, joka ei kiitosta saa, ilmanko onkin ehtyvää lajia. Palkka on pieni, vastuu on suuri, oma koti on pienten huligaanien käsiteltävänä joka päivä, vanhemmat motkottavat jos pottaopettelulle herkkä taapero taantuu hoidossa, ruokakin on pahaa ja sitä paitsi sitä on liian vähän. Silti kodinomaista hoitoa pidetään alle 3-vuotiaille parempana kuin suuriin ryhmiin ja pitkiin päiviin heti totuttamista. Ja toisen näkökulman mukaan perhepäivähoitajat ovat laiskoja kotiäitejä jotka vain haluavat hoitaa omaansa kotona, vaihtavat vaipat jos muistavat, vaunuttelevat puistoihin röökille ja antavat lasten keksiä itse tekemisesnä, eivätkä ota kasvatusvastuuta viisivuotiaan esikoulukelpoisuuteen saattamisesta.
Keskusteluun tulisi tuoda muistutuksena myös Oulu-lisän poisto. Kotihoidon tuen kuntalisää maksetaan vielä vuoden loppuun alle 18 kuukautta vanhasta lapsesta, jota hoidettiin kotona (jos vanhempia sisaruksia hoidettiin kotona, tämä ei lisännyt lisän määrää). Lakkauttamisen yksi peruste oli se, ettei se juuri kannustanut pitämään lapsia pois päivähoidosta. No ei varmasti, 80 euroa/kk. Mutta mitä se maksoi kunnalle? Yhden lapsen päivähoitopaikka on noin 1200 euron arvoinen kuussa. Kallein päivähoidon asiakasmaksu kunnallisella puolella on 264 euroa kuussa. Lisäksi hinta määritellään ansiotulojen mukaan, eli käytännössä pienituloiset maksavat päivähoidosta vähemmän. Jos äiti menee vaikka osa-aikatöihin, jäävät tulot kuitenkin pieniksi, joten lasten hoito päiväkodissa tuntuu edullisuutensa vuoksi houkuttelevalta vaihtoehdolta. Oulu-lisää tulisi siis pikemminkin nostaa ja myöntöaikaa pidentää, jotta saataisiin aikaan toivottu vaikutus = säästö.
Lasten päivähoitoa tarvitaan. Vanhusten hoitoa tarvitaan. Nykyään töissä käydään saadaksemme vastiketta, jolla hankkia niitä asioita, joita ennen tuotettiin itse. Ne, ketkä eivät käy töissä saadakseen vastiketta, jolla hankkia asioita itse, eivät ole välttämättä valinneet tätä tietä. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tähtää lapsen oikeuteen päästä hoitopaikkaan. Aina riittää saivartelua siitä, että ihmiset käyttävät etuuksia hyväkseen ja loisivat kotona, kun ovat niin laiskoja etteivät jaksa edes pentujaan hoitaa. Kyllä, ihan varmasti. Järjestelmän hyväksikäyttäjiä löytyy aina. Siitä koituu byrokraattien ja sossun tätien turhautumista ja turhantarkkaa syynäämistä ja luukulta luukulle pompottelua. Mutta silloin rankaistaan niitä, jotka toimivat ihan oikein. Samoin on käymässä yritysverotukselle. Veroa pitäisi maksaa, mutta jotkut sen aina verosuunnittelulla kiertävät, jolloin lopuille lankeaa isompi osuus maksettavaksi. Sitten pitää alkaa säätää pöhköjä lakeja.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa jotkut keskustelun osapuolet pyrkivät ohentamaan saavutettuja hyviä käytäntöjä ja nonsaleeraamaan päivähoidon merkityksen. Kommentointi internetin kaikentietävässä maailmassa on ajoittain ala-arvoista: ”Pitääkö niitä pentuja tehdä jos ei niitä itse hoida?” Mutta kuitenkin: jos isi ja äiti on niin laiskoja, niin eikö lapsen kuitenkin ole parempi paikassa, jossa häntä jaksetaan, vaikkakin siksi, että päiväkodin työntekijä saa vastiketta, että voi hankkia asioita, joita ennen tuotettiin itse? Kotihoidon ja päiväkodin vastakkainasettelu tuntuu vaivaannuttavalta, varsinkin näistä näkökulmista jolloin kotihoidon pitäisi tapahtua ”ilmaiseksi”: harvalla nykyään on sitä pihapiiriä, josta käydään lapsi käsipuolessa napsimassa päivittäiset tarpeet ilman vaihdannaistalouden osallistumista asiaan. Hienosti eräällä keskustelupalstalla kysyttiinkin: ”Miksi nykyään äidin on yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpää lähteä töihin hoitamaan muiden lapsia, kuin jäädä kotiin hoitamaan omiaan?” Kattoon sylkijät ne vasta osansa saavatkin tästä ryöpytyksestä. Lasten leikkikaverien tarvetta pidetään tekosyynä velttoilulle. Mutta asiaa ei näe samoin ilman pihapiiriä – tai modernia kaupunkiasumisen tukiverkkoa – lasta kasvattava, väsynyt vanhempi, joka vain toivoo olevansa illalla virkeämpi jotta jaksaisi olla lapsensa kanssa.
Olipa kerran aika, kun herättiin siihen, että päiväkoteja ei ehditä rakentaa ja perustaa, ja kaupungin lasten hoitamiset pitää saada kirjoihin ja kansiin. Yksityisiä perhepäivähoitajia kunnallistettiin urakalla palvelutarpeen täyttämiseksi ja varmaankin osin imagosyistä, ja kaikki hoitosopimukset purettiin välittömästi hoitolapsilta, jotka eivät olleet kunnallisessa jonossa (eivät tietenkään olleet, sillä oli yleisessä tiedossa, ettei hoitopaikkoja ole, ja kaikki olivat etsineet hoitajansa itse). Sitten perhepäivähoitaja odotteli talo tyhjänä viikon – kaksi, että kunta saa osoitettua uudet hoitolapset. Äitini kertoman mukaan kultaisella 80-luvulla Kajaanissa on etsitty minulle ja pikkuveljelleni hoitajaa parhaillaan viikonlopun varoajalla. Ja hei, silloin ei ollut nettiä. Korjausliike suisti tilanteen vain huonommaksi, kun laatikon toiselta reunalta katsottuna palvelu parani.
Siis: tarpeita on monenlaisia. Katsomme asioita eri puolilta hiekkalaatikkoa. Yhteistä on kuitenkin se, että tarvitaan monenlaisia, joustavia, kohtuuhintaisia palveluja ja niihin riittävästi motivoituneita tekijöitä. Varhaiskasvatuksen näkökulmasta tulee myös huomioida lapsen kehitystasolle sopivat ratkaisut. Ja minusta nämä asiat ovat toteutuneet meidän perheen kohdalla kunnallisessa päiväkodissa Tuirassa aivan mallikkaasti. Kaikkialla niin ei käy resurssien puutteen vuoksi. Syntyvyyden ennakointi ei taida olla kaupunkimme virkamiesten vahvuuksia, eikä kaavoituksen yhteydessä tajuta tulevan lähiön väestörakennetta ja palvelutarpeita. Investointeja tehdään elinkeinoelämän tarpeisiin, ei ihmisiin.
Huom. Tänään 16.10. Suuri päivähoidon keskustelutilaisuus Pateniemen Suvikulmassa klo 18. Tule ja tuo ajatuksesi.
